Loppuelämän suuntana pohjoinen

Elämäni kurssi kääntyi lopullisesti kohti pohjoista vietettyäni kaksi viikkoa Arctic Whale Toursin matkassa helmikuussa 2016. Vapaaehtoisena työskentely sai minut rakastumaan arktiseen meriluontoon ja sen pinnan alaisiin asukkaisiin.

Elettiin helmikuuta 2016. Olin ostanut lentoliput Pohjolan Pariisiksi kutsuttuun Tromssaan vailla sen suurempia suunnitelmia, ainoana aikomuksenani vierailla naparetkeilyn historiasta kertovassa The Polar -museossa. Etsiessäni kohdevinkkejä Tromssan lähiluontoon huomasin Facebookia selatessani kommentin, jonka Lauri oli jättänyt yhteiselle ystävällemme Sadulle: “Kiitos seurasta blogimaailmassa ja muutenkin. Ilman blogia emme olisi tutustuneet. Saapi tulla porukalla käymään. Jatkan valaiden ja kalastuksen parissa, nyt Tromssassa.”

Sydämeni jätti lyönnin välistä: Tromssa, sinnehän minä olin juuri lähdössä! Pyytäisin päästä vapaaehtoiseksi laivalle.

Ei aikaakaan, kun Jacquelynen kokka jo osoitti kohti upeita vuonoja, turkoosinsinistä vettä ja veden ääristä taivasta tavoittelevia sileäselkäisiä tuntureita. Vielä tuolloin en kuitenkaan tiennyt, miten tulevat kaksi viikkoa muuttaisivat loppuelämän kurssin.

Matka kohti vuonoja ja valaita alkaa.

Ennen Tromssan-matkaa en ollut koskaan vieraillut niin kaukana pohjoisessa. Norjassakin olin retkeillyt vain Stavangerissa ja kiivennyt hernerokkasumuun verhoutuneelle Preikestolenille.

Olin ylipäätään matkaillut kaikkialla muualla paitsi pohjoisessa. Se tuntuu näille leveysasteille muutettuani hyvin erikoiselta. Ehkä minun vain piti kyllästyä maailmalla juoksemiseen, kunnes sydämen pohjoispuoli viimein löysi kodin vuonon varrelta.

 

Tromso

 

Näimme kahden viikon aikana paljon lahtivalaita, pyöriäisiä, miekkavalaita ja kaskelotteja. Harmikseni minulla on niistä vain muutamia huononpuoleisia kuvia, sillä mukana ollut lainakamera ja kiinteä kolmesataa millinen objektiivi eivät tuottaneet toivottua tulosta. Alati liikkuvien ja sukeltavien valaiden kuvaaminen kyseisellä polttovälillä oli suorastaan mahdotonta.

Onneksi minulla on muistoni.

 

Tromso
Miekkavalas huonossa lähikuvassa.

 

Vaikka kaksi viikkoa Tromssassa hujahti hetkessä, ehdin sinä aikana rakastua palavasti Pohjois-Norjaan. On mahdotonta sanoa, mikä lopulta sai minussa aikaan niin vahvoja tunteita, mutta sen kuitenkin tiesin, ettei minulla enää ollut paluuta etelään – ainakaan pysyvästi.

Asuisin Helsingissä vain sen aikaa, kunnes keksisin, miten voisin palata ja jäädä pohjoiseen.

 

Tromso

Tromso
Sää oli ajoittain myös todella tyven.

Untitled
Oikea suunta, myös Suunnon mukaan.

Tromssa
Punkkana toimi seinään pultattu pieni sänky, jossa nukkui hyvin ja sikeästi.

Tromssa
Tromssan satama talvipuvussaan.

Untitled
Onnellinen merimonni.

 

Muutto Pohjois-Norjan Vesteråleniin

Miten kaikki sai alkunsa ja miten päädyin Tromssaan sekä asumaan pienelle apilanmuotoiselle Gisløyan saarelle on tarinana pitkä ja monisyinen. Pääsette lukemaan sen syksyllä 2021 julkaistavasta kirjastani. Palaan aiheeseen, kunhan omaelämäkerrallinen romaani-tietokirja on löytänyt tiensä SKS:n katalogeihin. Tässä kuitenkin alkajaisiksi muutamia maistiaisia.

Kahden vuoden kuluttua Tromssan vierailusta unelmani kävivät toteen ja muutin pieneen, punaiseen, puilla lämpiävään mökkiin komean Gavlfjord-vuonon rannalle opiskelemaan pohjoista omavaraisuutta ystäväni Laurin tiluksille.

Kotirannan maisemissa Vesterålenin saaristossa.

En ikinä unohda, kuinka mahtipontiset taivaanpalot leimahtivat taivaalle muuttopäivän iltana, tai miten pohjoisen kaamos ei ollut lainkaan niin pimeä kuin kuvittelin.

 

Revontulet
Revontulet loimuavat mökin yllä.

Kaamoksen sävyjä.

 

Arki arktisessa ympäristössä kului Laurin tarinoita kuunnellen, puita halkoen, mökkiä lämmittäen ja esikoiskirjaani kirjoittaen. Viihdyin hyvin, vaikka mökissä oli aamulla neljä astetta, mistä lämpötila kipusi ensimmäisen poltetun pesällisen jälkeen ensin kahdeksaan ja sitten neljääntoista, jos puita raaski polttaa ahkerasti.

Usein puin kuitenkin vain enemmän villakerroksia ylleni halkoja säästääkseni.

 

Turskan kuivatus

Kotiranta
Kotirannan aarteita.

 

Kotiranta tarjosi pieniä mutta arvoltaan suuria tutkimusmatkoja merten ihmeiden maailmaan. Keräsin simpukoita, kotiloita ja merisiilin kuoria ikkunalaudoille, seurasin silliparvien liikkeitä meren pinnalla ja niiden perässä sukeltavaa harmaahyljettä.

Meriharakoita, harmaalokkeja ja suurilla kivillä siipiään kuivattelevia karimetsoja sekä kevään tullen saapuneita riekkoja ja taivaanvuohia, jotka kuulostavat Lauria lainatakseni hysteeriseltä lampaalta. Silti rakastan niiden outoa sointia, samoin kuin rakastan riekon hieman hullunpuoleista naurua.

 

Majakkaretki
Kevät on saapunut saarelle.

Gisloy
Talipalloja Gisløyan tyyliin. Barentsinmeren turska on täällä arvostettu vieras.

 

Muutto entistä syvemmälle pohjoiseen, Finnmarkiin

Asuttuani vuoden Vesterålenissa, muutin tapaamani miehen kanssa tuhannen kilometrin päähän Lakselviin, suomalaisittain Lemmijoelle. Asumme tällä hetkellä pienessä valkoisessa vuokratalossa tunturin kupeessa, erämaan etupihalla, ja etsimme loppuelämää varten unelmiemme vuononrantatonttia. Sellainen löytyy varmasti, en epäile sitä hetkeäkään.

Täällä kaamos kestää hieman pidempään. Yöttömän yön alettua Lakselva-joen lohi on pyydettävissä koko kesäkauden, sillä saamme paikallisina ostaa kausikortin hyvin huokeaan hintaan. Pohjoisen omavaraisuuden harjoittaminen jatkuu Laurin oppeja seuraten sekä etäyhteyden avulla: elämäni ensimmäinen perunasato tuotti lähes 40 kiloa maan mukulaa. Sen lisäksi pakkasessa on mereltä ongittua pallasta ja viime kesän lohta.

Onneksi Gisløyalle ei ole kuin kahden päivän ajomatka, lähden sinne taas tämän viikon lopulla. Tarkoituksenani on saada valmiiksi syksyllä 2021 julkaistavan omaelämäkerrallisen romaani-tietokirjan käsikirjoitus, sillä kuten sanoin, tämä artikkeli on vain pieni häivähdys siitä, mitä kaikkea elämässäni on kolmen viime vuoden aikana tapahtunut.

 

Lakselv
Erämaat alkavat aivan Lakselvin keskustasta.

Pilkki
Omannäköistä elämää.

 

Kesti yli kymmenen vuotta löytää rauha ja uusi koti pohjoisesta – paikasta, josta ei tee mieli lähteä kuin kotijoelle kalaan, rautupilkille viereisille tuntureille ja taas ensi kesänä vapaaehtoiseksi työntekijäksi ja kuvaajaksi Støn valassafarille, takaisin Laurin ja muiden ystävien luo.

Pohjoisin terveisin,
Monni